Noutaja tulee – olenko valmis?

1990-luvun alussa etsiskelin oikeaa koirarotua. Halusin säänkestävän koiran, jonka kanssa voisin harrastaa erilaisia koirajuttuja, olla metsässä, liikkua. Olin jo varaamassa itselleni kultsua, keltaisesta pörssistä kuten siihen aikaan oli tapana, mutta siskoni tuli väliiin ja ehdotti toisenlaista rotua. Niin lopulta monen sattuman summana löysin bordercollien. Meni vain hetki, ja huomasin, että just tämä on minun rotuni, kiitos, löysin sen!

Parikymmentä vuotta meni kolmen pitkäikäisen bortsun kanssa ja kulkipa mukana kymmenen vuoden ajan borderterrierikin. Sain, näin ja koin paljon, mitä olin toivonut – erilaisia koirajuttuja, olla metsässä ja liikkua. Bortsun nöyryys ja aktiivisuus olivat ihania lähtökohtia yhteistyölle. Lajikirjomme oli laaja. Ensimmäisen bc-tytön Robinin (1994-2007) kanssa teimme tokoa, hakua ja oikeastaan kaikkia kansallisia pk-lajeja, agilityä (joka oli uusi laji silloin :)) ja jopa vepeä. Nana tuli Robinin kaveriksi (1997-2010) ja kahta koiraa vein useassa lajissa samaan aikaan, mukana myös näyttelyt ja uutena FH-jälki.

Suuria saavutuksia Kitin kanssa

Kolmas bortsuni Kit (2006-2018) oli varmaan juuri se, mistä on lähtenyt sanonta, että “ekan kanssa kokeilee, toisen kanssa korjaa ja kolmas koira on se, jonka kanssa kaikki onnistuu”. Nutrolin tuli erityisesti osaksi arjen hyvinvointia, kun Kitin kanssa kisasimme lähes 11 vuoden ajan eri pk-lajeissa, tokossa ja rallytokossakin. Jäljen maajoukkueessa saimme edustaa Suomea kuutena vuotena ja tokon MM-kisoissa kerran.

Kit ehti osallistua kahdeksan kertaa palveluskoirien SM-kisoihin, kerran lajina oli EK ja seitsemän kertaa jälkikoe, joista se aina pääsi tottiksesta karsinnan kautta maastoon voittaen kerran kultaa ja pronssia sekä kahdesti hopeaa. Maajoukkueessa se saavutti jälkikokeen ykköstuloksen kaikissa pohjoismaissa (N,DK,S) ollen jokaisella reissulla Suomen paras jälkikoira voittaen kerran kultaa ja kahdesti hopeaa. Vuonna 2015 Suomen palveluskoiraliitto valitsi Kitin vuoden palveluskoiraksi.

SM-kisoissa Kit palkittiin kerran kaikkien lajien parhaasta tottiksesta. Viimeisessä SM-kokeessaan 11-vuotiaana se palkittiin jo historiallisella kiertopalkinnolla jälkikokeen parhaasta maasto-osuudesta. Samana vuonna se saavutti ensimmäisenä bordercolliena Suomessa peltojäljeltä KVA-FH valioarvon.

Toko tärkeässä roolissa

Toko on lajina sellainen arkinen ja “aina mukana” yhteistyön pohjana. Aloitin ensimmäisen bortsuni Florinan Elwiira “Robinin” kanssa kisaamisen v1997 hyvin vaatimattomasti, mutta vähitellen me kehityimme, toko lajina, minä perässä. Robin, Nana (Maccabee Bilberry Cream) ja Kit valioituivat kaikki TVA:ksi, Kit myös Tanskasta, Ruotsista ja Virosta.

Kolmen bortsun kanssa vuosittaiset piirinmestaruudet ja bortsujenkin rotumestaruudet tulivat tutuiksi. Nanan ja Kitsun kanssa kuuluin tokon valmennusrenkaaseen. Robinin ja varsinkin Nanan kanssa kiersimme näyttelyitä nauttien koirasukulaisten kanssa piknikeistä ja reissuista niin Suomessa kuin ulkomaillakin.

Yhdistystoiminnassa olin aktiivisesti mukana niin kotipaikalla kuin rotujärjestössäkin. Kokonaisuudessaan bordercollie-vuoteni olivat mielettömien pienten onnistumisen palasten yhteensattumia täynnä ja saavutimme tuloksia ja titteleitä, mutta ennen kaikkea henkisesti paljon. Koirat ja minä olimme toisillemme tosi tärkeitä ja haastoimme toisiamme ylittämään rajoja, voittamaan. Ohjaajana opin ymmärtämään, miten paljon taitoja ja rohkeutta koiran ohjaaminen ihmiseltä vaatii ja myös antaa, niin kylän kisoissa kuin arvokisoissakin.

Ison koiran paikka vapaana

Kun Kit lähti, pieni kodin tunnelmanluoja borderi Bo jäi yksin laumaamme ja me ihmiset uuteen tilanteeseen, kun “isoa koiraa” ei ollut talossa. Olimme jo purkamassa koira-aitoja pois – Bo pysyi pihassa ilman niitäkin ja uutta kisakoiraa ei tehnyt mieli. Tyhjensin koiraurheilun varastoni lähes tyhjäksi, yksi pieni reppu jäi, johon talletin ne tärkeimmät lelut ja jälkiliinan. Sain onneksi kouluttaa satunnaisesti tokoa ja jälkeä. Huomasin kouluttajana muuttuneeni, kun usein ehdotin “voin näyttää miten” saadakseni vähän koiratuntua.

Koiraihminen on koiraihminen. Yritin juosta pitkiä lenkkejä yksin. Käytin valaistuja reittejä, menin teitä pitkin, koska (varsinkaan pimeään) metsään en halunnut yksin mennä. Ei ollut edellä juoksevaa koiraa, joka haistaisi ja vaistoaisi metsän muut liikkujat. Monet ystävät kommentoivat, että menisihän tuossa se iso koirakin, mutta oma mieli ja lapsiperheen arki sujui ilmankin. Suurin syy oli se, että en ollut henkisesti valmis ottamaan uutta koiraa.

Meidän kylällä asuu monenlaisia koiria, myös flattejä. Huomasin usein flattejä tavatessani, että rotu sai minut nauramaan, rentoutumaan ja ihailin tuota kaunista isoa mustaa koiraa, joka oli lempeä, aina iloinen ja kuitenkin ei yhtään turhan hönö. Mutta mutta, hankala saada hyvä flattipentu, varsinkaan aloittelijan rodunvaihtajan, näin ymmärsin. Hylkäsin flatit, otin käsittelyyn kultsut ja lapukat. Tykkäsin noutajista, rodulla ei ollut niin väliä. Niitä yhdisti iloisuus, aktiivisuus, koulutettavuus ja myös kouluttamattomuus – noutajien maailma on ihan erilainen kuin bortsujen! Noutajat näyttivät toimivan yhdessä myös yli roturajojen. Hauska maailma!

Noutajakuume kasvoi

Kärsivällisesti ystäväni ja läheiseni seurasivat yli vuoden ajan kasvavaa noutajakuumettani. Voin sanoa, että eniten haastoin itseäni; en tunne rotuja, en tunne kasvattajia, en tunne koelajeja, en metsästä, perheeni ei metsästä, en näe oikeita asioita noutajien luonteista ja toiminnasta, en tiedä vielä mitään… Haastoin itseni oppimaan uutta ja todella miettimään, mitä olen tekemässä. Kävin eri kasvattajilla. He ihanan ystävällisesti avasivat ovensa ja kertoivat koiristaan, linjoista, pentueista. Iso kiitos!

Vuoden aikana sain kokea paljon. Rohkeana, hölmön rohkeana, kysyin jopa pentuja, kultsuja ja lapukoita, koska flattiä en uskonut saavani, ja kaikista noutajista edelleen tykkäsin.

Jäin pentueissa listan hännille, tai “seuraavaan pentueeseen, tai siihen vielä seuraavaan, jota ei oikein ole vielä suunniteltu, mutta jos siihen ei tule kyselyä, sitä voisi miettiä”.

Muutaman kohdalla olisi ehkä pentu onnistunut, mutta sitten itse mietin, että uskallanko, osaanko, ja vetäydyin. Välillä ärsytti, antakaa nyt pentu! Oli jopa nöyryyttävää kysellä pentua rodun vaihtajana, uudesta aloittajana. Siinä ei pohjoismaiden ja kotimaisten mitalien kiilto auttanut – ne olivat voittoja vääristä lajeista. Ja kun on aloittelija, on aloittelija, jokaisen aloitettava alusta. Samalla todella arvostin noutajamaailmaa, jossa hyvä kasvattaja roustaa ja haastaa eikä heti anna käyttönoutajaa ihmiselle, minulle, joka ei tiedä eikä edes metsästä.

Kävin keväällä metsästäjätutkinnon, sain metsästäjäkortin. Asetta en vielä hankkinut, kaiken ehtii. Halusin nähdä ja oppia noutajamaailmaa, kiitos, pääsin talkoilemaan! Taipparit, nome-b kylmän riistan kokeita, wt-kokeita, wt-SM ja ihan huikeana myös nome-a lämpimän riistan koe.

Metsän ja suon reunamilla itikoita listivät talkooporukat kärsivällisesti kertoivat alottelijalle vastauksia mitä kummallisempiin kysymyksiin, opettivat märän riistan riiputusta ja käsittelyä sekä kertoivat, mitä itse näkivät eri koirien suorituksissa. Tuomareita kuuntelin kuin äänikirjaa, valtavasti juonenkäänteitä ja adjektiiveja, joita en tiennyt aiemmin. Opin myös olemaan hiljaa, metsässä ollaan ihanan hiljaa.

Pentu tuli taloon

Olin päättynyt aloittaa taisteluni – saada hyvä flattipentu. Kävin flattileirillä vielä haastamassa itseäni, että flatti on rotuni eikä lapukka, jota suurin osa koiratutuistani ehdottomasti piti enemmän minulle sopivampana, ehkä bortsumaisena noutajana. He olivat ihan oikeassa – lapukassa on todella usein jotain samaa kuin bortsussa. Mutta aina, aina, palasin ihanan kauniisti ja isosti liikkuvaan flattiin ja mietin, että jos muillakin voi olla noin hienoja flattejä, eikö meilläkin voisi yksi olla?

Flattileirillä sain olla kokeneen kouluttajan ja kisaavan koulutusporukan damien heittäjänä pellolla koko päivän ja nähdä upeaa liikkumista ja työskentelyä läpi kuuman päivän. Noutajat on kaikki kivoja, mutta jotenkin sydämeni sanoi, että lätti se on, ainakin se eka.

Matkani aikana löysin luotettavan ja mukavan flattikasvattajan, joka on ollut vuosia monipuolisesti mukana noutajamaailmassa, auttaa ja kouluttaa ja ennen kaikkea oli myös sen verran uhkarohkea, että sain paikan pentujonosta. Niin lopulta heinäkuisena perjantaina syntyi musta ihanainen Elsa. Tästä pennusta tuli meille oma laukaalainen flatti. Olemme nyt yhdessä nähneet pentumaailmaa kolme kuukautta. Elsasta näyttäisi tulevan sellainen lätti kuin tällä kylällä on tapana ollakin – iloinen, aktiivinen, viisas ja se saa aina kaikki hymyilemään.

Sari Somersalmi kirjoitti aikaisemmin Nutrolin-blogissa Elämää koiranpennun kanssa. Ihan samoja havaintoja allekirjoitan meidän flattipennun ja kolmilapsisen perheen arjesta, jossa tapojen, paikkojen ja tilanteiden ennakointi on ihan must.

Elsa on todella hyvin oppinut talomme tavat, viihtyy omassa rauhassa ja toisaalta aina valmis toimintaan. Metsästä olemme yhdessä keränneet yli 30 litraa suppiksia, niitä Elsa kaivaa edelleen hangen alta. Damit, sulat, siivet, kaninkarvat ja tietysti pakastimessa lintuja. Ihmeellisiä asioita alkaa löytymään kotoani ja saan oppia ihan uutta koiramaailmaa! Koulutuksellisesti Elsa on ihanteellinen. Se on reipas, rohkea, ahne, leikkisä ja pystyy siirtymään nopeasta leikistä rauhalliseen moodiin tosi nopeasti. Olen todella otettu ja kiitollinen, että olen saanut sen, mitä toivoin – oman säänkestävän karvakorvan, joka näyttäisi tykkäävän riistasta, ihmisestä, haasteista ja palkoista. Ihan parasta!

Maailmat kohtaavat, kun bortsuihmiselle tulee noutaja. Siinä saattaa pallot ja nakit lentää vanhaan tapaan vaikka koppia ottaakin flätti. Välillä mietitään malttia siinä kohtaa, kun bortsulle antaisin lisää kaasua ja itsenäisyyttä.

Elsan kanssa kokeilut ovat toistaiseksi olleet onnistuneita, vieneet pieniä pentujuttuja eteenpäin ja tuoneet ajatuksia, miten maailmojen yhdistelmällä voisi jatkaa kohti sitä uutta tuntematonta haastetta, kun eteen tulee jo nyt voimakkaaksi todettu riistavietti. Voin vaan todeta, saattaa olla, että – monellakin tapaa – noutaja tulee. Mutta vaikka tulis, niin ilon kautta mennään, eväistä ja maisemista nauttien! Kyllä flätti on kiva.

Noutajan takana Hanna Närhi

Lapsuuden kodin whippet, omat kolme aktiivista bordecollieta ja leppoisa perhe-elämää ilahduttanut borderterrieri ovat jokainen opettaneet paljon. Olen saanut nauttia näyttelyistä, harrastuksista, kisoista ja yhdistystoiminnasta laidasta laitaan Suomessa ja ulkomailla.

Nutrolinin kanssa yhteistyökoirana on 2021 syntynyt sileäkarvainen noutaja, vielä pieni pentu, Palokallion Eversti Elsa. Elsa on valoisa, aktiivinen ja sosiaalinen kulkija, joka on maailmasta kiinnostunut ja käyttää taitavasti nenäänsä. Toivottavasti meidät löytää joku päivä noutajien rodunomaisista kokeista (nome ja wt) ja ihan sieltä metsästyksestäkin. Miksipä ei tokosta ja pk:stakin.

Omien kisojen lisäksi on ollut mukavaa olla mukana järjestämässä ja mahdollistamassa monen harrastusta ja kisaamista kouluttajana, talkoojana, koetoimitsijana ja yhdistystoimijana. Päätyönä olen lukiossa ja yläkoulussa opona. Vuonna 2009 perustin toiminimen, Training Tracks – polkuja koiraurheiluun, jonka kautta koulutan satunnaisesti tokoa, pk-tottista ja jälkeä.

Koiran kanssa toimisessa haluaisin niin ohjaajana kuin kouluttajankin koirakon löytävän omannäköisen parhaan mahdollisen yhteistyön ja suorituksen –  sellaisen, joka kestää toistoja ja on aina molemmille myönteinen, rohkea ja voimakas. Koiraurheilun tie voi olla haastava ja mutkikas, mutta erittäin antoisa ja se tie, jonka koiran ohjaajana haluan kulkea. Vuosien kokemuksen kautta lämpimästi suosittelen Nutrolinin monipuolisia tuotteita osana koiran ja ohjaajan hyvinvointia sekä säänkestävää aktiivista ja antoisaa elämää.

Kirjoitus: Hanna Närhi  Kuvat: Timo Leinonen (ylin kuva) ja Hanna Närhi