Koiran kasvatuksesta (18.03.2008)
Helsingin Sanomissa oli ma 17.3. artikkeli otsikolla "Kun äitiys ahdistaa". Artikkelissa kerrottiin vasta ilmestyneestä kirjasta, johon on koottu äitien kertomuksien kautta myyttejä äitiydestä. Äitiydestä ei ole tarkoitus tässä blogissa kirjoittaa, eikä itselläni - ainakin toistaiseksi vielä lapsettomalla miehellä - aiheeseen olisi juuri mahdollistakaan päästä sisälle. Jutussa haastatellun äidin kommentti: "Jokainen, joka on pukenut kaksivuotiasta lasta, tietää mitä on raivo lasta kohtaan", johdatti kuitenkin ajatukseni aamukahvipöydässä koirieni ja minun väliseen suhteeseen. Tuo ajatus tuntui nimittäin koiranomistajallekin tutulta.
Muistan, kun ensimmäinen koiramme, Iita, tuli vajaat kolme vuotta sitten taloon. Parsonrussellinterrierit ovat mitä suloisimpia koiria ja varsinkin pentuna ne ovat ikään kuin koiranpennun prototyyppejä, joita ihmiset jäävät ihastelemaan kadulla. Pinnan alla on kuitenkin erittäin haastavan rodun edustaja, jonka kanssa saa olla todella johdonmukainen ja tiukka.
Pian olinkin Iitan kanssa keskellä päivittäistä henkien taistoa. Tähän väliin voisinkin johdattaa langat tuohon Hesarin artikkelissa olleeseen äidin kommenttiin. Voisin hiukan nimittäin yleistää ja väittää, että jokainen, joka on laittanut pantaa muutaman kuukauden ikäiselle terrierille, tietää mitä raivo koiraa kohtaan on. Kommenttini on tietenkin kärjistetty, mutta uskoisin ainakin suurella osalla terrierien kanssa eläineillä olevan samankaltaisia kokemuksia.
Iita oli joka tapauksessa todella haastava pakkaus - varmasti kasvatuksessakin tein virheitä - mutta sen kanssa ei todellakaan aluksi ollut helppoa. Iita oli todellinen luupää ja sai vähintään kerran päivässä myös varsinaisen uhmakohtauksen, jota aloimme kutsua "raivioksi". Silloin se vain puri ja raapi minkä kerkesi ja veti itsensä sellaisille kierroksille, että seurauksena oli "penalty boxissa" kärsitty jäähy. Tuo boxi oli Iitan oma mökki, jonne se sitten korkeintaan kymmenen minuutin riehumisen jälkeen lopulta sammui.
Iitalla on mitä ystävällisin luonne, mutta se oli vain pentuna äärimmäisen villi. Ja voin sanoa, että sitä johdonmukaisesti kasvattaessa oli oma kärsivällisyyteni todella koetuksella. Mielessä kävi näin leikkimielisesti sanottuna koiranomistajalle kiellettyjä tunteita. Iitan kanssa "taistelu" esimerkiksi ajoi minut välillä totaalisen raivon partaalle ja välillä kadutti koko koiran hankinta. Kyllä sitä itsekin aluksi säikähti, kun tuli sellainen olo, että "nyt pyyhin tolla koiralla lattiat". Eihän nyt pientä ja viatonta luontokappaletta kohtaan kukaan tervepäinen ihminen voi niin tuntea! No kyllä voi, eikä siinä ole mielestäni enää mitään ihmeellistä. Koskaan nuo ajatukset eivät tietenkään teoiksi ole menneet ja on aivan luonnollista, että niitä tuli ja tulee. Yhtä nopeasti ne menevätkin.
Opin Iitan kanssa hirvittävän suuren määrän kärsivällisyyttä, mistä on nyt sitten Telman kanssa ollut suunnattomasti hyötyä. Telma on kyllä kaikin tavoin huomattavasti Iitaa helpompi tapaus, mutta kyllä senkin kanssa välillä hermot menee aivan totaalisesti. Jo Iitan kanssa selvisi nopeasti, että se lukee meikäläistä ihan yhtä hyvin kuin minä sitä. Sama juttu Telman kanssa. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että kaikki "leikisti komentaminen" on omille koirilleni täysin turhaa. Jos olen niille vihainen olematta oikeasti vihainen, niin kyllä niistä huomaa, kuinka ne näyttävät keskisormea ja nauravat päin namaa. Kun sitten oikeasti ottaa päähän ja sen ilmaisee, niin jo pieni vivahde äänensävyssä kyllä kertoo niille, että nyt se äijä on tosissaan. Eivät Iita ja Telma sitäkään säikähdä, silloin ne ainoastaan näyttävät, että "okei, okei, relaa nyt vähän" ja tottelevat. Jos tilanne vaatii, niin kyllä niille tulee karjaistua keskellä katuakin ja joskus käskyä hihnan iskulla reiteen säestäen. Sattuu muuten aika lailla, kun hihnalla oikein kunnolla itseään läjäyttää - on nimittäin aika usein käynyt niin. Siinä sitten ihmiset katsoo, että hullu se on, kun noille suloisille pienille koirille raivoaa. No, voin vain mielessäni ajatella, että tervetuloa terrierien maailmaan.
Koiran kasvattaminen on asia, joka jakaa muutamien yleisesti hyväksyttyjen periaatteiden lisäksi koirien omistajat täysin. Erilaisia menetelmiä on lukuisia ja niistä käydään jatkuvasti kovinkin kärkevää keskustelua. Oma kokemukseni lasten kasvatuksesta rajoittuu edelleen opettajan työhön, mutta tässä on edelleen hauska yhtymäkohta siihen mistä tämän blogimerkinnän aloitin. Jokainen koirakin on rotuominaisuuksiensa lisäksi yksilö ja koiran kasvatus on todella henkilökohtainen juttu. Myös jokainen kasvattaja on erilainen, eikä koirankaan kanssa voi oikein feikata. Tyylejä on varmasti monia ja jokaisen on löydettävä se omansa. Joku saattaa tämänkin kirjoituksen perusteella pitää minua täysin epäonnistuneena kasvattajana, kun pitää koirille huutaakin joskus. Joku taas saattaa olla sitä mieltä, että olen täysi pehmo ja laumassani on johtajuusongelma. Niin se vain on. Tietoa kannattaa kuitenkin nöyränä hankkia ja olla avoin uusille jutuille. Sen olen ainakin itse oppinut.
Kommentit (0)
Seuraava merkintä
Edellinen merkintä
